Hae
Yhtä kuin

Monta rautaa tulessa – ja ei yhtäkään

Lähipiirini on viime aikoina (okei, aina) hämmästellyt, miten mulla on niin himskatin monta rautaa aina tulessa. Nytkin. Päiväduunissa on tulossa tapahtuma, kirjoitan lastenkirjaa (oikeastaan KAHTA!), suunnittelen tubekanavan lanseeraamista, valmistelen lapseni synttäreitä, suunnittelen ystäväni häitä (jotka on jo ensiviikolla!!!) ja myös toisen ystäväni häitä (jotka onneksi vasta vuoden päästä). Yritän löytää aikaa kirjoittaa myös teille blogiin, hoitaa yhteistöitä myös Instagramin puolella ja löytää aikaa kirjoittaa kolumneja. Hullun hommaa voisi sanoa, mutta voisi myös todeta vain ”kissan viikset” ja jatkaa maratonia.

MIKSI TEEN TÄTÄ?

Koska rakastan tätä. Tulossa on myös helmikuussa jälleen ”Friendship goals” kemut, mutta tänä vuonna tuplasen (okei, triplaten!) isompina kuin viimeksi. Viimeksi artistit esiintyivät olohuoneessamme, nyt on tarkoitus hankkia kunnon juhlapaikka kotimme ulkopuolelta, joka mahdollistaa myös suuremman määrän erilaisia artistejakin mukaan. En malta odottaa!

MIKÄ ON PÄÄMÄÄRÄ?

Tavoitteenani olisi, että 5 vuoden kuluttua olen siinä tilanteessa ettei minun tarvitse kytätä kellosta minuutilleen bussin lähtöaikaa, että ehdin viedä lapsen päiväkotiin. Että se olisin minä itse, joka määrittelisi arkemme aikataulun, eikä niin, että työ määrittelee ja sanelee sen minulle. Olisin deadlinekunkku. Viiden vuoden kuluttua lapsemme toki on jo koulussa (!!), joten ehkei päiväkoti ole muutenkaan kuvioissa. Ellei sitten ole toista lasta, mene ja tiedä vielä. Mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Luultavasti tähän kaikkeen menee enemmän kuin 5 vuotta. 10 vuotta on paljon realistisempi ajatus ja silloin olen jo 38-vuotias. Mutta mikäli 38-vuotiaana olen tuossa unelmatilanteessa, lupaan tarjota kaikille skumppaa. Ja ennen kaikkea taputtaa itseäni reilulla kädellä olalle. LÄPS LÄPS. Sitä odotellessa.

Välillä kuitenkin minäkin väsyn. Se on jännä miten ihmisen mieli voi mennä ylös ja alas niin järkyttävän kovaa vauhtia. Eilen kun olin kotona työpäivän jälkeen seitsemän aikaan, mitä tein? Join kupillisen porevitamiinia, otin niskoihin lääkkeen ja torkahdin sohvalle. Olin niin kuitti, että hyvä kun muistin oman nimeni edes. No, vartin verran torkuttuani menin lapsen kanssa iltasuihkuun ja painuin nukkumaan. Välillä on tuollaisia päiviä. Mikään ei huvita. Ei mikään. Kun taas tänään tunnen olevani enemmän virtaa täynnä. Tänään uskon jälleen itseeni ja unelmiini! Kyllä se siitä! Pyrstö pystyyn! Kuulostanpa maaniselta, mutta olen vain eiliseen verraten niin paljon paremmalla tuulella, huh.

You go girl – kohti unelmia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *