Kirjoitan tätä postausta kietoutuneena peittoon sohvalla, läppäri sylissäni koitan kirjoittaa hiljaa, sillä taapero nukkuu vihdoin vieressäni. Miksi olemme sohvalla? Koska hampaat.

Lapsemme alkoi tehdä hampaita jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja tekee niitä yhä.
Olen enemmän kuin kyllästynyt selittämään, ja toistamaan vastausta; ”Koska hampaat”.
Onneksi nyt sentään ollaan jo loppusuoralla, mutta mennäänkin hirveissä poskihampaissa.  Demonihampaissa. Välillä tuntuu, että meillä eletään kauhuleffaa öisin. Naapurit ovat varmasti onnensa kukkuloilla, kun hampaat viimein ovat kaikki tulleet lävitse. Pitävät varmasti kunnon bileet! Ja voi, ME todellakin pidämme myös.

Tuntuu, että olen kuullut tarinoita vain helpoista hampaiden puhkeamisista. ”Voi emme edes huomanneet, kun olivat jo kaikki tuleet läpi!”, ja ”Vähän kitisi yhtenä päivänä”. Meillä hampaiden tuleminen ottaa melkoisen koville. Olemme toki antaneet toisinaan hieman särkylääkettä, mutta ei sekään aina auta, ja aina sitä ei tee mieli tyrkyttääkään. Yritämme kiinnittää huomion muualle, ja voin kertoa, että tiedän melko varmasti kaikki lastenlaulut ulkoa Youtubesta. Mahdollisesti myös naapurit, sori siitä.
Näinä öinä sitä miettii, että miten helkutissa on koskaan jaksanut valvoa vauvan kanssa.
Vauva-aikana meillä nukuttiin noin 2h kerrallaan, joskus vähemmänkin. Aina nousin ja kömmin pienokaisen kanssa olkkariin syöttämään. HAUKOTUS! Muistan yhdenkin yön, kun heräsin 15-20min välein hyssyttelemään vauvaa. Täytyy lähettää miljoonat tsempit teille, jotka juurikin olette valvomassa vauvan kanssa ja ette ole nukkuneet päiväkausiin. Ne ajat menivät ihan sumussa! Nautin todellakin, kun yleensä saan jo nukkua ihan kivoja yöunia. Paitsi näinä öinä,
kun demonihampaat ovat vallassa.

Pahinta tässä on ehkä se oma avuton olo, kun tuntuu, että mikään ei auta hammassärkyyn.
Varsinkin, kun normaalisti meillä on varsin iloinen taapero ja hän tulee mukisematta nukkumaan.
Ero demonihammastaaperossa ja normitaaperossa on meillä kyllä huikea.

On tämä kyllä hullua; ensin niitä tehdään hirveällä hommalla, ja sitten ne jo taas tippuvatkin pois!

Mites teillä, onko hampaiden puhkeaminen ollut, kuin leikkiä vaan?

– Jane

Perheessämme asustaa todellinen hedelmähirmu, marjahamstraaja ja smoothierohmu.
Tämä rakas tyyppihän on siis yksi pieni henkilö kotonamme. Hän roikkuu aamusta alkaen hedelmäkulholla ja huutelee vaativasti: ”Anna,annaa”, ennen kuin olen saanut kunnolla
molemmat silmäni edes avattua. Vaikka no, harvemmin silmäni ovat kunnolla auki koskaan
ennen aamukahvia.. Tärkeää aamukahvia.

En keksi mitään hedelmää, taikka marjaa, josta hän ei pitäisi. Olen itse hyvin samanlainen.
Välillä melkein joudumme ”taistelemaan” viimeisistä nektariineista tyttären kanssa. Vaikea varmaan arvata, kumpi ne sitten aina lopulta maiskuttelee tyytyväisenä?
Jo silloin, kun lapsemme vasta maisteli erilaisia ruokia, tuli nopeasti selville, että hän mitää mm. valkosipulista ja muutenkin on mieltynyt mausteisiin, ja tomaattipohjaisiin ruokiin. Neuvolassa osattiin selittää asiaa, ja kuulemma vaikuttaa melko paljon se, että miltä äidinmaito on maistunut. Meillähän siis syödään hurjasti tulista ja itämaista ruokaa, joten ei ihme, että tytöllekin ne hyvin meillä maistuvat! Maito on mahtanut olla melko mausteista.

Raskaana ollessani söin paljon nektariineja ja himoitsin ainoastaan hedelmiä (vaikka periaatteessa
en koe niiden olleen varsinaisen raskaushimo, koska pidän niistä muutenkin paljon). Ehkäpä valtava mieltymys nektariineihin on tullut lapsellemme jo niistä ajoista? Kenpä tietää, mutta ainakaan perheemme isä ei niistä juurikaan välitä, ja on muutenkin hieman nirsompi hedelmien suhteen.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa elämää ihmisille kehittyy varsinaisesti ne ”oikeat” makumieltymykset. Toki ne vaihtelevat kausittainkin, mutta ainakin inhoni oliiveihin on pysynyt pienestä saakka. Nykyään siedän niitä, mutta en silti erityisemmin niistä vieläkään pidä.
Myös kaikenlaista silakkaa inhoan yhä valtavasti. Pienenä päiväkodissa luulin, että ruokana
oli makaronilaatikkoa (tämän tarinan olen kertonut kaikille miljoonat kerrat, niin kamalasti se
on syöpynyt muistiini!!). Minulta kysyttiin, että millaisen annoksen haluan; hiiren, ketun,
vaiko karhun. Hyvin innoissani vastasin, että KARHUN ANNOKSEN.

Voi sitä paniikkia, kun maistoinkin suussani silakkaa. Kukaan ei ollut valottanut minulle, että kyseessä onkin ”JANSSONINKIUSAUSTA”. Oksensin tyylikkäästi kaiken välittömästi ruokapöydälle, muut lapset nauroivat makeasti ja minä tihrustin itkua. Olin niin kauhuissani ja pettynyt, yäk. Yhä vieläkin silakka saa minussa aikaan halun oksentaa.
 
Toivon, että lapsestamme tulee ennakkoluuloton ja innokas ruoanmaistelija. Olen kiitollinen
myös siitä, että ainakaan vielä hänellä ei ole mitään allergioita. Myöskään meillä vanhemmilla
ei ole mitään allergioita, mahtaako sellaisetkin periytyä? Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa kaiken kaikkiaan oikein mainiolta, mutta eihän sitä voi vielä tietää, mitä kaikkia ruokia hän tulee
elämässään vielä inhoamaan. Yleensä kun kaikilta löytyy ainakin pari ruoka-ainesta, jotka ovat
ihan nounou.

Oletteko te kaikkiruokaisia? Entäpä lapsenne?

– Jane