Periytyvätkö makumieltymykset?

Perheessämme asustaa todellinen hedelmähirmu, marjahamstraaja ja smoothierohmu.
Tämä rakas tyyppihän on siis yksi pieni henkilö kotonamme. Hän roikkuu aamusta alkaen hedelmäkulholla ja huutelee vaativasti: ”Anna,annaa”, ennen kuin olen saanut kunnolla
molemmat silmäni edes avattua. Vaikka no, harvemmin silmäni ovat kunnolla auki koskaan
ennen aamukahvia.. Tärkeää aamukahvia.

En keksi mitään hedelmää, taikka marjaa, josta hän ei pitäisi. Olen itse hyvin samanlainen.
Välillä melkein joudumme ”taistelemaan” viimeisistä nektariineista tyttären kanssa. Vaikea varmaan arvata, kumpi ne sitten aina lopulta maiskuttelee tyytyväisenä?
Jo silloin, kun lapsemme vasta maisteli erilaisia ruokia, tuli nopeasti selville, että hän mitää mm. valkosipulista ja muutenkin on mieltynyt mausteisiin, ja tomaattipohjaisiin ruokiin. Neuvolassa osattiin selittää asiaa, ja kuulemma vaikuttaa melko paljon se, että miltä äidinmaito on maistunut. Meillähän siis syödään hurjasti tulista ja itämaista ruokaa, joten ei ihme, että tytöllekin ne hyvin meillä maistuvat! Maito on mahtanut olla melko mausteista.

Raskaana ollessani söin paljon nektariineja ja himoitsin ainoastaan hedelmiä (vaikka periaatteessa
en koe niiden olleen varsinaisen raskaushimo, koska pidän niistä muutenkin paljon). Ehkäpä valtava mieltymys nektariineihin on tullut lapsellemme jo niistä ajoista? Kenpä tietää, mutta ainakaan perheemme isä ei niistä juurikaan välitä, ja on muutenkin hieman nirsompi hedelmien suhteen.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa elämää ihmisille kehittyy varsinaisesti ne ”oikeat” makumieltymykset. Toki ne vaihtelevat kausittainkin, mutta ainakin inhoni oliiveihin on pysynyt pienestä saakka. Nykyään siedän niitä, mutta en silti erityisemmin niistä vieläkään pidä.
Myös kaikenlaista silakkaa inhoan yhä valtavasti. Pienenä päiväkodissa luulin, että ruokana
oli makaronilaatikkoa (tämän tarinan olen kertonut kaikille miljoonat kerrat, niin kamalasti se
on syöpynyt muistiini!!). Minulta kysyttiin, että millaisen annoksen haluan; hiiren, ketun,
vaiko karhun. Hyvin innoissani vastasin, että KARHUN ANNOKSEN.

Voi sitä paniikkia, kun maistoinkin suussani silakkaa. Kukaan ei ollut valottanut minulle, että kyseessä onkin ”JANSSONINKIUSAUSTA”. Oksensin tyylikkäästi kaiken välittömästi ruokapöydälle, muut lapset nauroivat makeasti ja minä tihrustin itkua. Olin niin kauhuissani ja pettynyt, yäk. Yhä vieläkin silakka saa minussa aikaan halun oksentaa.
 
Toivon, että lapsestamme tulee ennakkoluuloton ja innokas ruoanmaistelija. Olen kiitollinen
myös siitä, että ainakaan vielä hänellä ei ole mitään allergioita. Myöskään meillä vanhemmilla
ei ole mitään allergioita, mahtaako sellaisetkin periytyä? Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa kaiken kaikkiaan oikein mainiolta, mutta eihän sitä voi vielä tietää, mitä kaikkia ruokia hän tulee
elämässään vielä inhoamaan. Yleensä kun kaikilta löytyy ainakin pari ruoka-ainesta, jotka ovat
ihan nounou.

Oletteko te kaikkiruokaisia? Entäpä lapsenne?

– Jane