Hae
Yhtä kuin

Etäpäivä mökillä

ETÄPÄIVÄT  PARANTAVAT TUTKITUSTI TYÖTULOKSIA

Oi miten ihanaa oli viettää viime viikolla etäpäivää Pohjanmaalla mökkeillen. Sähköpostien luku nuotion ääressä, siinä on sitä jotain. Olen ehdottomasti etätyöpäivien kannattaja ja tämähän on asia, joka tunnetusti jakaa ihmisiä kahteen leiriin. On niitä, jotka tuntevat etteivät saa töitä tehtyä etänä kunnolla ja niitä, jotka saavat silloin aikaan enemmän jopa. Uskon, että saan aikaan enemmän etänä, koska tunnen jotain ihmeellistä ”morkkista” etäpäivinä. Tuntuu, että on pakko jopa hieman ylisuorittaa kun ei ole työpaikalla fyysisesti läsnä. Vielä yksi sähköposti, vielä yksi puhelu.

Monien tutkimusten mukaan etätyö myös ihan oikeasti parantaa työtuloksia hyvin monellakin tapaa, koska keskittyminen on usein etätyössä helpompaa. Lisäksi perheen ja työn yhteensovittaminen sujuu etätyössä paremmin yksiin, kun poistuu työmatkat välistä. Olenkin iloinen siitä, että yrityksemme arvoissa on listattuna se, että työntekijöiden perhe-elämä ja aika läheisten kanssa on tärkeää ja sitä pyritäänkin parantamaan jatkuvasti entisestään. Yhtenä keinona mm. juurikin tällaiset etäpäivät. Olen kiitollinen siitä, että etäpäivät ylipäätään ovat mahdollisia työssäni. Kaikilla kun ei näin ole. En tiedä osaisinko enää edes luopua tästä edusta.

ETÄPÄIVÄ TEKEE HYVÄÄ MIELELLE

Vaikka etäpäivinä kuinka kokisin tätä omituista ”morkkista”, niin etäpäivät kuitenkin lataavat myös mukavasti akkuja. Se, että pystyy keskittymään työtehväviin itse määrääminä ajankohtina päivän mittaan, on rentouttavaa. Se, ettei tarvitse työskennellää putkeen klo 9 – 17. Mökillä joimme kahvia ja kaakaota pullien kera, paistoimme makkaraa, luistelimme ja kuuntelimme jäiden paukkumista. Olo oli melkoisen zen, kun makasi järven jäällä taivasta tuijotellen. Varsinkin kun ajatteli, että samaan aikaan olisin normaalisti istunut vielä työpöytäni ääressä kaupungin sykkeessä. Suosittelen kokeilemaan jäällä makoilua, mikäli kohdalle nyt vain osuu vielä kestävää jäätä. Toinen loistava rentoutumistapa on tietysti saunominen ja mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi avantouinti. ZEN.

Huhujen mukaan kohta luvassa olisi vihdoin kevät – kesä!! Vielä pitäisi tosin pitää oikea talviloma pois kesäloman alta. Oikeaa ajankohtaa vain vaikea löytää. Mutta en kyllä malta odottaa kesän lämpöä, vaikka jäällä onkin mukavaa touhuta. Kesä on aina ollut suosikkini. Etenkin siksi, että olen ihan älyttömän kova vilukissa. Hyvä kun kesälläkään osaan luopua villasukistani. Hrrrr. Kesä tuu jo!

Seuraavaa mökkeily kertaa odotellessa.

Lopeta sitkuttelu ja vapaudu rahan vallasta

”Sitten kun mulla on rahaa”, ”Jos mulla ois rahaa”. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Liian tutulta. Näin aamukahvia hörppiessäni aloin miettiä syitä tähän. Miksi niin monet kulkevat läpi elämänsä ajatuksen ”sit kun” hallitessa koko elämää. Kliseistä, mutta totta – elämä on nyt ja vain kerran. Huomenna voit jäädä bussin alle tai liukastua suihkussa ja lyödä pääsi. Lopeta sitkuttelu.

MISSÄ MUN LUSIKKANI

Helpommin sanottu, kuin tehty. Usko pois, minä tiedän kyllä. En ole syntynyt kultalusikkana per.. suussani. En myöskään muista, että olisin koskaan edennyt elämässäni missään muodossa suhteiden kautta. Taidan liikkua väärissä porukoissa, heh. Työskentelen alalla, jossa verkostoituminen on hyvin pitkälti kaiken A ja O. Silti kuljen usein ravihevostyyliin laput silmilläni ja keskityn vain omaan juttuuni, koska arki ja koska sitkuttelu.  Joskus toisten elämää katsoessa voi tuntea katkeruutta. ”Toikin pääsi tuohon, vain koska tuntee tuon”. Katkeroituminen ei kuitenkaan vie yhtään minnekään. Ehkä sohvan pohjalle.

On surullisen totta, että moniin haaveisiini kietoutuu tiiviisti myös raha. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilman rahaa haaveiden toteuttamiseen tarvitaan rutkasti aikaa, luovuutta ja kovaa työtä. Laskut täytyy maksaa. Pitää katto pään päällä. Mutta voisiko sen kaiken hoitaa muutenkin, kuin juoksemalla pääkolmantena ysistä viiteen repien hiuksiaan ja huokailemalla loputtomiin?

ELÄMÄ PYSÄYTTÄÄ JA HERÄTTÄÄ TOIMIMAAN

Kun isosiskoni menehtyi aivan yllättäen joitain vuosia sitten, se pysäytti. Aluksi sitä ei käsittänyt tietenkään mitenkään. Sitten se tuli ja mylläsi ajatusmaailmani uusiksi. Voin tukehtua tähän leipääni, joku voi ajaa autoani päin, voin saada puukosta tai kovan sähköiskun lamppua vaihtaessani. Kompastua portaat alas. Elämä on nyt ja tässä. Liikaa tähän ajatukseen ei toki pidä kietoutua ja alkaa varoa jokaista askeltaan. Muuten on vaarassa jumittautua jälleen sohvan pohjalle. Mutta sellainen pysyvä ajatusmaailma on itselleni jäänyt, että mitä pienistä. Olen aina ollut suurpiirteinen, mutta tämän tapatuneen jälkeen entistä enemmän. Myönnän, että ärsyynnyn ihmisistä, jotka valittavat pienistä asioista. Koska kokonaiskuva on jotain niin paljon enemmän. NIIN PALJON! Ja kyllä, itsekin valitan silti pienistä toisinaan. Mutta mittasuhteet, toivon että ihmiset näkisivät paremmin elämän mittasuhteet.

Minulle kävi päin vastoin, aika suorilta laitoin ensimmäisen oman yritykseni pystyyn. Koska tajusin, että sitkuttelu on elämässä kaikkein turhinta. On totta, että päätyönäni se ei kestänyt kuin reilut kolmisen vuotta, mutta mitä sitten. Teen yhä niitä hommia, vaikka päätyökseni käynkin toimistohommissa ”ysistä viiteen”. Olen tavattoman ylpeä, että laitoin yrityksen pystyyn silloin. Tein jotain. Elin. Olin rohkea. En pelännyt enää kuolemaa. Ja olin yhä ELOSSA. Siskoni ei olisi halunnut, että jumittuisin sohvan pohjalle. Hänkin halusi elää ja haluaisi ennen kaikkea, että minä eläisin täysillä joka päivä.

ARKI JYRÄÄ MIELEN JA SUMEUTTAA NÄKÖKENTÄN

Mutta tiedättekö, sitten elämä koostuu kurahousuista, deadlineista, maidon ostamisesta, roskien viennistä ja aivan naurettavan täysinäisistä pyykkikoreista. Sitä hukkuu ja näkökyky muistuttaa enää ns. putkinäköä. Jos ei muista edes omaa nimeään, niin millä helvetillä sitä osaisi muistella haaveitaan ja sitä, että on elossa. Vaikea ajatella olevansa täynnä elinvoimaa aamuruuhkassa tai hypermarketin kassajonossa uhmaikäisen lapsen kanssa.

Loppuvuodesta olin totaalisen loppu kaikkeen. Käytiin mahdollisesti jossain loppuun palamisen ensimmäisillä portailla istuskelemassa. Parin viikon joululoma kuitenkin auttoi ja tässä sitä taas ollaan. Ja tässä, kahvikuppi kädessäni muistan taas monet haaveeni. Ja kun oikeasti pysähdyn miettimään, pystyn toteuttamaan haaveitani myös ilman rahaa. Kovaa työtä ja omaa jaksamista siihen vaaditaan kyllä. Tietysti. Mutta ennen kaikkea sitä, että lopetan sitkuttelun ja häivytän sumun silmiltäni. On aika jälleen toimia.

Samalla tavalla en voi kuitenkaan sanoa, että en pelkäisi lainkaan kuolemaa – kuin silloin, kuin olin 18-vuotias. Täytän kesällä 29 vuotta ja minulla on pieni tytär huollettavana. Mutta ei pidä silti jumahtaa arkeen ja urautua. Mikä estää meitä toteuttamasta haaveitamme yhtä lailla nyt, oli sitten äiti tai ei. En ole vain äiti. En ole vain toimistotyöntekijä. Olen jumalauta minä ja ajattelin valloittaa maailman. No, tai ainakin kiivetä ensimmäiset askeleeni sinne. Babysteps. Monia haaveitani pystyn toteuttamaan hyvin myös tyttäreni kanssa. Osan myös ilman sitä rahaa. Täytyy vain käyttää luovuuttaan.

JOKU PITÄÄ HUOLTA SIELLÄ

Tasaisin väliajoin isosiskoni vierailee unissani. Tiedämme molemmat unissa, että hän on kyllä kuollut. Unet tuntuvat aivan oikeilta tapaamisilta. Halaamme ja rakastamme, käymme monia asioita läpi. Viimeksi pari päivää sitten näin tällaisen unen. Aamulla piti ihan oikeasti tarkistaa olohuoneesta, ettei hän vain ihan oikeastikin makoillut sohvallani. Pettymys oli suuri, mutta olo ”tapaamisen” jälkeen taas lämmin. Kuten aina. Herätessäkin voi tuntea vielä halauksen. Uskon, että hän tuli pari päivää sitten uneeni myös siksi, että herättäisi minut taas toimimaan.

Kahvikuppiini tippuu nyt suolaista sekaan, joten on aika ottaa ja alkaa päivittää unelmakarttaani. Toimia. Elämä on nyt.