Terveiset Vaikuttajamediasta!

Uudet kujeet alkoivat, kun päätin hypätä uuteen mediataloon ja karistaa Otavamedian pölyt harteiltani. Lähtööni Kaksplussalta ei liity mitään draamaa, ainoastaan blogin kasvu aikuiseksi. Tiedättehän, ensin se oma blogi on vauva, sitten taapero.. Kunnes jo kävellään, juostaan – ja siihen tarvitsin ympärilleni uusia tyyppejä. Uskon, että tässä jengissä lennetään kuuhun ja sen ylitse! BOOM. On fakta, me mediavaikuttajat tarvitsemme ympärillemme samankaltaisia ihmisiä, jotta voimme sparrata toinen toisiamme ja tehdä unelmistamme totta. Koen, että se aika kun kirjoittelin innoissani sormiruokailusta ja pottatreeneistä on mennyt toistaiseksi ohitseni. On aika uudistua jollain tapaa, stabiilisuus ei ole aina hyväksi.

Nyt tahdon kirjoittaa ennemmin ravintolasuosituksista (jepjep, ihan kuin ehtisin käymään jossain ravintoloissa?) ja miten kivaa töissä on juoda kahvinsa kuumana (ehtii se jäähtyä kyllä aina töissäkin). Uskon, että te vanhat, uskolliset lukijani siirrytte vaivatta tänne uuteenkin osoitteeseen. Tehkäähän olonne kotoisaksi myös täällä. Ottakaa mukava asento, laittakaa vilttiä vähän paremmin ympärille ja siemaiskaa lasi viin.. No vaikka teetä. Mutta mitä minulla olisi kerrottavana teille uusille itsestäni? Katsotaanpa, jospa tekin jäisitte näille linjoille notkumaan?

TASKURAKETTI, JONKA POLTTOAINE ON KOFEIINI

Blogin takaa löytyy tosiaan taskuraketti, jolla on kymmenen + 3 rautaa aina tulessa. Olen sellainen, että vannon jokaisten juhlien jälkeen, että en tasan järjestä enää koskaan yhtään mitään. Sitten kuluu päivä, pari ja olen jälleen buukkaamassa kalenterini täyteen yllätyksiä ja muuta mukavaa. Olen siis toivoton tapaus. Kahvia kuluu vaatimattomasti 100 litraa / päivä. Enkä edes häpeä sitä. Nautin kahvista ja luulen, että se on oikeasti kahvi joka on koukussa minuun, eikä toisinpäin. Luultavasti 152 senttisestä kropastani on ainakin 151,9 senttimetriä täynnä puhdasta kofeiinia. Yksi selitys rauhattomuudelleni voi jonkun teorian mukaan olla myös se, että puraisin pienenä kuumemittaria, joka oli täynnä elohopeaa. Sehän ei pysähdy ikinä.

Työskentelen markkinointiassistenttina ja lisäksi olen ammatiltani valokuvaaja, sekä kolumnisti. Etenkin kesät kuluvat kuvaten häitä ja pyrin pitämään kiinni myös siitä, että kolumnini ehtivät sanomalehtien painoon ennen deadlinea. Yleensä se menee kyllä hyvin tiukille, mutta.. Elämässä on aivan liian vähän tunteja, minuutteja ja sekunteja. Aivan liian paljon likaisia sukkia, villakoiria ja täysinäisiä kalenterisivuja. Haaveeni olisi voida keskittyä jonain päivänä vain yhteen brändiin ja sen kehittämiseen. Olin se brändi sitten itse, taikka jokin konkreettinen ja upea tuote.

Vaan itsepä olen soppani keittänyt.

EI PIDÄ OTTAA ITSEÄÄN LIIAN VAKAVASTI

Tässä sopassa kulkee matkassa myös oman elämänsä stand up -koomikko, 3-vuotias tyttäreni ja musiikkiin menevä avomieheni. Molemmat saavat minut usein repimään hiuksia päästäni, mutta samalla myös nauramaan niin, että poskiin sattuu. Syytän heitä osittain siitä, että vasemmassa poskessani on pysyvä uurre, joka on tullut siihen luultavasti juurikin liiallisesta nauramisesta. Inhoan liian vakavia ihmisiä ja etenkin sellaisia, jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Suhtaudun myös hyvin epäillen ihmisiin, jotka eivät tykkää lukea Aku Ankkaa tai naura Simpsoneille. Elämässäni on tapahtunut paljonkin kurjia juttuja, kuten rakkaan isosiskoni menehtyminen – siitä huolimatta haluan vetää aamuisin jalkaani ”positive pantsit”. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, vaan nauttia jokaisesta sekunista. Vaikka tiedän, kun siivoat esimerkiksi lapsesi oksennusta sohvatyynyiltä klo 03.15 ei aina naurata. Varsinkaan, jos sitä oksennusta valuu myös listojen alle, kuten tuttavallani oli käynyt. Perhe-elämä on välillä melkoista hulabaloota, ja siitä murusia löytyy varmasti jatkossakin blogistani – vaikken enää kauheasti niistä aio kirjoitellakaan. Siinä mielessä, että vessatreenikausi on mennyt meillä ajat sitten ohitse ja ruokailutkin lapseltamme sujuu loistavasti ilman ylimääräistä säätämistä.

IKINÄ EI TIEDÄ, MIHIN SEURAAVAT MINUUTIT JOHTAVAT

Spontaanit jutut ovat mielestäni parasta elämässä, heti sen kahvin jälkeen. Kun olimme seurustelleet avomieheni kanssa pari viikkoa, heitin hänelle puolivitsillä: ”Lähdetäänkö liftaamaan ympäri Suomea?”. Ja se hullu suostui. Tuon kanssa eläminen on kyllä suuri riski, sillä meillä ei ole tapana jarrutella toisen korkealentoisempiakaan ideoita. Voin joskus kirjoittaa matkastamme teille ihan oman artikkelinkin, mikäli teitä kiinnostaa liftaus aiheena? Voin paljastaa, että reissumme oli päätyä Siperiaan ja sukistamme löytyi paljon hiekkaa vielä viikkojenkin jälkeen. Aikamoista. Nyt ollaan keskitytty liftireissujen sijaan laittamaan meidän rivitaloasuntomme neliöitä kuntoon. Tekemistä vielä riittää, kuten blogin parissa saatte huomata. Remontointia ja sisustusta luvassa kaiken muun sisällön lisäksi. En tiedä montaa yhtä rentouttavaa asiaa, kuin oman mansikkamaan kitkeminen, tai uusien marjapensaiden istuttaminen. Ottaen huomioon, että asumme rivitalossa – tulemme vielä hukkumaan istutuksiini jonain päivänä. Vielä pitäisi keksiä keino suostutella mies esimerkiksi oman omenapuun, tai vaikkapa päärynäpuun istutukseen takapihallemme.

Vielä muutama vuosi sitten vannoin aina,  että muutan Australiaan surffaamaan ja kasvattamaan kenguruita. Olin saamassa töitä paikallisesta surffikaupasta ja lisätyönä olisin saanut tehdä baarimikon hommia rantabaarissa. Ei hassumpaa, mutta sitten sattui niitä ikäviä juttuja. Hautasin ajatuksen muutamiksi vuosiksi, mutta nyt se ei kuulosta jälleen ihan mahdottomalta ajatukselta. Kyllä jo 3-vuotiaan olisi hyvä opetella surffaamaan, vai mitä? Heh. Olen huono pysymään paikoillani. Aikoinaan muutinkin vuosittain kaupungista ja asunnosta toiseen, koska kaikki vain kyllästytti ja juurtuminen ahdisti. Toistaiseksi kuitenkin keskitymme kotimaan matkailuun, sillä se on mielestäni aivan liian aliarvostettua. Kotimaan matkailu tulee nousemaan trendiksi lähivuosina, kun lentäminenkään ei ole niin loistokasta yleisesti, eikä tietenkään ilmastoystävällistäkään. Toivon voivani blogin kautta tartuttaa sinullekin matkakuumeen kotimaahamme. Edes matkakirpun puraisun verran. ROUSK.

Tervetuloa mukaan seuraamaan lifestyleblogia, jossa pidetään pilke silmäkulmassa ja vaihde vitosella.

Innostunein terveisin,

Jane

Ystävänpäivää vietetään tämän viikon torstaina ja se sai pohtimaan ystävyyttä laajemminkin. Kenen kanssa ystävystyt ja kenen kanssa et. Miksi ja miksi et. Uskon, että maailma pyörii hyvin pitkälti sattumien varassa, mutta pari kohtalon keikkaakin on saattanut kohdalle osua.

Pisin ystävyys-suhteeni on serkkuuni, joka on kanssani saman ikäinen. Olemme pienestä saakka olleet kuin paita ja peppu, vaikka emme olekaan koskaan asuneet samalla paikkakunnalla. No, paitsi silloin kun hairahduin noin 9kk ajaksi asumaan Poriin.  Heh. Toiseksi pisin lienee ystävyyteni tyttöön, jonka tapasin ala-asteella 2.luokalla. Hän kulkee yhä matkassani ja olen siitä himskatin iloinen. Monet ystävyys-suhteeni ovat kestäneet jo yli 10-20 -vuotta.

KRITEERIT MUURINA

Olen hyvin sosiaalinen ja hirveä hölöttäjä, mutta silti en voi sanoa, että tulisin kenen tahansa kanssa toimeen sillä tavalla oikeasti. Toki rakastan asiakaspalvelua ja koen osaavani olla kaikkien kanssa muitta mutkitta, mutta en todellakaan pysty ystävystymään kaikkien kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeammaksi koen aitojen ystävyys-suhteiden laatimisen. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, pidän siitä kiinni enemmän, kuin mielelläni. Ilman ystäviä olisi melko kurjaa ja niin imelää kuin se onkin, ystävät ovat elämän suola. Ja sokeri.

Kriteerini ovat vain niin korkealla, ettei niiden yli kuka tahansa seiväshyppääjä loikkaakaan. Ja hyvä niin. Olen oikeastaan varsin tyytyväinen tähän. Täytän kohta 28-vuotta, eikä sen ikäisenä jaksa enää esittää pitävänsä jostain ihmisestä, jota oikeasti ei voi sietää. Ei minulla oikeasti ole mitään suuria kriteerejä, mutta jotain yhteistä on hyvä kuitenkin olla. Joko elämän katsomus, huumori, harrastus tai muu mielenkiinto. Enää ei riitä se, että on saman värinen paita ja saparot. Jo varhain äitini opetti, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikista ei tarvitse pitää. Se ohje on kantanut läpi elämän ja tahdon opettaa sen myös tytölleni.

Olen usein kuullut, että monet ovat pitäneet minua ensin ylimielisenä tai muuten tympeänä ennen kuin ovat tutustuneet minuun paremmin. Ilmeisesti omaan ”ei niin iloisen” perusilmeen. Pahoittelen. En ole koskaan ollut sellainen kiljahteleva tyttö, joka halaa ja pussaa jokaista. En vain osaa olla. En osannut edes teini-iässä siiderihuuruissa. Mutta jos oikeasti jostain pidän ja välitän, halaan minäkin. Ehkä tämäkin on syynä siihen, miksi minusta on voinut joskus välittyä tympeä tyyppi. Vaikkakin jokainen joka minut oikeasti tuntee, tietää, että kun innostun, osaan minäkin sen näyttää. Hirveän usein myös toivotaan, voisinko olla hetken hiljaa.. Mistä lie johtunee.

PIIRI PIENI PYÖRII

Mies nauraa minulle usein, että ”Jane sä et kyllä sitten tykkää kenestäkään”. Ja tiedättekö, aika usein se on totta. Mitä sitä valehtelemaan. Väitän, että ku*i**ää tutkani ei petä. Väitän tunnistavani jo kaukaa ihmiset, joiden kanssa tiedän, etten omaa mitään yhteistä. En kemiaa, eikä mitään muutakaan. Olen toki koettanut antaa mahdollisuuksia ystävyydelle sellaistenkin kanssa, joista hälytyskelloni ovat värisseet, kuin krapulainen maanantaiaamun palaverissa. Kuten olen arvellutkin, ei niistä ole mitään suurempaa sitten tullutkaan. Mutta onko väärin pitää vain harvoista ja valituista? Mielummin pidän piirin pienenä, mutta sitäkin tärkeämpänä. Minulta löytyy kyllä tuttuja valtavasti, mutta ystäväksi voin sanoa sormin laskettavaa määrää. Ne sormin laskettavat ovatkin sitten kultaakin kalliimpia ja niiden vuoksi tekisin mitä tahansa. Jostain syystä myös koen, että olen aina tullut paremmin toimeen miesten kanssa, kuin naisten. Miehet vain ovat niin paljon rennompia monissa asioissa, en voi sietää jatkuvaa draamanhakuisuutta. Onneksi silti löytyy myös rakkaita tyttöystäviä, joiden kanssa tehdä ja puhua niitä tyttöjen juttuja. Tyynysotaa ja sen sellaista. No vitsi vitsi.

Tästä voi muodostaa hirveän negatiivisen kuvan allekirjoittaneesta, mutta olen niin ällöttävän yltiöpositiivinen monessa asiassa, että ajattelin raottaa teille myös tätä toistakin puolta itsestäni. Ja sinä, joka olet minun joskus kuullut kehuvan sinua huipuksi, mukavaksi, hauskaksi, kivaksi.. Sinä todella olet sitä! Sanon vain, jos tarkoitan.

Siksi suustani onkin joutunut parisuhteissakin aina odottelemaan melko pitkään ja tuskaisena, ennen kuin on kuullut sitä kuuluisaa R-sanaa.

Miten on sinun laita, löytyykö valtavasti kavereita vai vain muutamia ystäviä?