Nykyään lienee monia ihmisiä, joilla ei ole sen kummempaa tarinaa tatuointiensa takansa. Itse kuitenkin olen aina halunnut, että tatuoinneillani on jokin merkitys, taikka tarina takanaan. Eräs tatuoijani myös vannoi tämän nimeen, sillä tällöin tatuointejaan ei myöskään kadu, koska ne ovat iholla muistoja ja tarinoita, osa syvempää merkitystä. Itselläni on aika paljon kuvia ihossani ja käsi sydämellä en kadu niistä yhtäkään. Ihan ensimmäisen kuvani olisin voinut ottaa toisella tatuoijalla, sillä hän teki kuvaa väärin, mutta en silti tahtoisi kuvaa poiskaan iholtani. Siihen liittyy todella paljon tunnetta. Joten rosoisuudestaan huolimatta koen, että sekin on iso osa minua.
Ensimmäiseni

Ensimmäisen tatuointini otin, kun olin täyttänyt vähän aikaa sitten 18-vuotta. S-kirjaimen siivillä. Olin jo pitkään haaveillut tatuoinnista, mutta sopivaa aihetta, tai merkitystä ei ollut, joten asia oli jäänyt hautumaan. Niin surullista, kuin se onkin, kun isosiskoni menehtyi – tiesin heti merkityksen kuvalleni. Suunnittelin itse kuvan paperille ja tatuoija nimeltään ”Pete” muokkasi sitä hieman ja alkoi tehdä kuvaa ihooni. Kyseinen tatuoija oli kuitenkin tehdessään aika hermostunut, ravasi tupakalla ja teki kuvaa monta tuntia. Kyseinen kuva on tehty liian syvälle ihoon, liian kovalla paineella ja liian pitkään. Tämän vuoksi toiset tatuoijat eivät ole hirveästi saaneet kuvaa edes korjattua, sillä arpikudosta on kertynyt siihen runsaasti. Tarkoituksen mukaista kuvassa on toki se, että siivet kirjaimen ympärillä ovat vaaleat, mutta muutenkin kuva on aika kulahtanut. Kaikesta huolimatta muistan miten tunteellinen hetki, ja tärkeä hetki oli saada juuri tämä kuva ihooni. En kadu kuvaa tänäkään päivänä, vaikka tekijä tosiaan olisi saanut olla ammattimaisempi, taitavampi ja tarkempi.
Onnea elämään

Toisen kuvani, vihreän apilan otin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen. Tuolloin toivoin, että saisin elämääni hieman onnea lisää. Tuntui, ettei onnea oikein ollut ja toisaalta, koen apiloiden liittyvän myös hieman Irlantiin, josta pidän kovasti. Tämä tatuointi tehtiin Tampereella Hervannassa siten, että tatuoija piirsi sen suoraan ihooni. Ei siis suunniteltu ensin mitään paperille. Hän on tunnettu tästä tyylistään. Kuvan teko ei sattunut yhtään, vaikka voisi ajatella paikan olevan hyvinkin herkkä. Enemmänkin vain ärsytti hieman surina, koska kohta on heti korvan juuressa. Apiloita näkyy monilla, mutta ei se silti haittaa. Pääasia, että itse tiedän mitä se minulle merkitsee.
Viha-rakkaussuhde mustekaloihin

Sitten olikin jo vuoro ison kuvan. Olen aina halunnut itselleni ”hihan”, mutta valitettavasti se on yhä vieläkin vaiheessa. Halusin ihooni mustekalan, joka pitelisi hyppysissään timantteja. Mustekalalla on hyppysissään kolme timanttia, jotka edustavat siskon mentyä jäljelle jäänyttä perhettäni. En oikein ole koskaan pitänyt mustekaloista. Voisi ajatella, että mustekala edustaa pahuutta, joka yrittää viedä loputkin, tai sitten niin, että olen itse mustekala ja koetean pidellä hyppysissäni vielä tiukasti jäljelle jääneitä perheenjäseniä. Oli miten oli, ainakin timantit edustavat syntymäperhettäni. Tätä kuvaa täytyisi korjailla jo, sillä siitä on värit aika kuluneet ja muutenkin toivoisin näin jälkikäteen paksumpia ääriviivoja kuvalle. Kuvan tekoon meni paljon aikaa ja se tuntui myös melko ikävältä lähellä kainaloa. Ehkä senkin vuoksi en ole vieläkään saanut aikaiseksi varata aikaa sen korjailuun.
Tahtoisin myös lisäksi liittää selkäpuolelle ylettyvään liljaan pienen kolibrin, jossa olisi jollain muotoa mukana myös tyttäremme. Täytyisi vain saada aikaiseksi varata se uusi aika!

Pieni paketti

Olkapäältä selänpuolelle menee teksti; ”Kaikki parhaat asiat tulevat pienissä paketeissa”. Teksti on englanniksi, sillä suomeksi tuollaiset mielestäni harvoin vain toimivat. Tämä sanonta omalla kohdallani tietysti tarkoittaa itseäni ja viittaa suoraan omaan pieneen kokooni. Halusin tämän, koska olen hyvin sinut oman pituuteni kanssa, mutta monet jaksavat silti päivitellä miten lyhyt olen. 152cm nyt vaan on kuulkaas ihan tarpeeksi.
WU – for ever

Musiikki on suuri osa minua ja sitä millainen olen. Olen tunnetusti henkeen ja vereen rap-skenen kannattaja. Wu-tang Clan on yksi merkittävimpiä yhtyeitä, jotka ovat vaikuttaneet minuuteeni. Myös edes menneen siskoni kanssa jaoimme samanlaisen musiikkimaun ja jokseenkin ”hip hop – elämäntyylin”. Siksi Wu-tangin logoon on sisällytetty myös siskoni sytymävuosi ja kuolinvuosi. Siskoni oli minulle hyvin, hyvin tärkeä ja ihailin häntä kovasti. Pienenä olisin tehnyt mitä tahansa, saadakseni olla kuin hän. Rakastan kuvassa olevaa turkoosia, se näyttää ihollani mielestäni hyvältä.
Repolaiset on se juttu

Viimeisimpään sop.. leimaan on ottanut osaa lusikallaan myös avopuolisoni. Meidän perheen yhteinen juttu on aina ollut ketut. Olemme miehen kanssa, ja tyttären kanssa, äärettömän kovia kettufaneja. Ketut myös edustavat sellaista pilkettä silmäkulmassa ja veijarimaisuutta, josta pidän kovasti. Olen myös vuosia haaveillut kuvaamiseen liittyvästä tatuoinnista. Se kun on myöskin suuri osa identiteettiäni, olenhan ammatiltani valokuvaaja. Olen jo ala-asteella tiennyt, että minusta tulee kuvaaja. Ei siis ihme, että yläasteelta lähdin suoraan opiskelemaan valokuvausta. Jasse kustansi tämän tatuoinnin täytenä yllätyksenä minulle vuosipäivälahjaksi. Olen äärettömän tyytyväinen tatuoijan jälkeen ja tyyliin, ja siksi aionkin ottaa jatkossakin hänellä uudet kuvani.

Mistä sinun tatuointisi kertovat? Tarvitseeko niillä olla takanaan tarinaa, vai voiko tatuoinnin ottaa vain, koska se nyt on kivan näköinen?

Oletko sinäkin väsynyt lukemaan lehdistä ”uusi sinä”, ”aloita uusi elämä” tyylisiä otsikoita? Joka ikinen syksy samat aiheet valtavaat lehtien kannet. Uudistumisessa ei toki ole mitään väärää, päin vastoin, mutta olisiko mahdollista saada syksyyn erilaista otetta? Voisiko syksy tarkoittaakin villasukkia, kynttilöitä ja rauhoittumista kiireen sijaan?

Minusta on hienoa, että ihmiset käyvät mustikassa. Mutta onko siitä pakko hössöttää. Ihan PAKKO ehtiä mustikkaan, naapurikin oli käynyt keräämässä kymmenen sangollista. Mitä sitten? Anna itsellesi armoa ja osta tarvittaessa ne kaupan pakastealtaasta. Toki minäkin mielummin poimin mustikat metsästä. Mutta en pakolla. Kahvi maistuu superhyvältä ulkona nautittuna. On ihanaa pakata pienet eväät, termariin kahvia ja istahtaa metsässä mättäälle. Yleensä saaliiksi ei jää suurta määrää, sillä pikkuneiti popsii mustikat sangosta jo metsässä suuhunsa. Mutta tärkeintä kaikessa onkin se fiilis. Syysfiilis.
Aloitin pitkästä aikaa uuden harrastuksen. Tai olenhan minä aina kirjoittanut, mutta nyt ilmoittauduin vielä tekstityöpajaankin. En kuitenkaan ajattele sitäkään pakkona, jos joskus jää kerta väliin, ei maailma siihen kaadu. Hienoa päästä kuulemaan toisten ajatuksia ja oivalluksia omista teksteistäni.
Odotan innolla! Syksyyn kuuluu ehdottomasti meillä kynttilät. Niitä kuluu tolkuton määrä. Joka ikinen ilta sytytän niitä ympäriinsä talon sisälle – ja lyhtyihin pihalle. Suorastaan kuin joku hullu nainen olisi järjestämässä jotain rituaalia. Mutta rakastan niitä. Rakastan sitä fiilistä, joka niistä tulee.

Ei suoriteta syksyä, ei. Nautitaan siitä hitaasti.