”Sitten kun mulla on rahaa”, ”Jos mulla ois rahaa”. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Liian tutulta. Näin aamukahvia hörppiessäni aloin miettiä syitä tähän. Miksi niin monet kulkevat läpi elämänsä ajatuksen ”sit kun” hallitessa koko elämää. Kliseistä, mutta totta – elämä on nyt ja vain kerran. Huomenna voit jäädä bussin alle tai liukastua suihkussa ja lyödä pääsi. Lopeta sitkuttelu.

MISSÄ MUN LUSIKKANI

Helpommin sanottu, kuin tehty. Usko pois, minä tiedän kyllä. En ole syntynyt kultalusikka per.. suussani. En myöskään muista, että olisin koskaan edennyt elämässäni missään muodossa suhteiden kautta. Taidan liikkua väärissä porukoissa, heh. Työskentelen alalla, jossa verkostoituminen on hyvin pitkälti kaiken A ja O. Silti kuljen usein ravihevostyyliin laput silmilläni ja keskityn vain omaan juttuuni, koska arki ja koska sitkuttelu.  Joskus toisten elämää katsoessa voi tuntea katkeruutta. ”Toikin pääsi tuohon, vain koska tuntee tuon”. Katkeroituminen ei kuitenkaan vie yhtään minnekään. Ehkä sohvan pohjalle.

On surullisen totta, että moniin haaveisiini kietoutuu tiiviisti myös raha. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilman rahaa haaveiden toteuttamiseen tarvitaan rutkasti aikaa, luovuutta ja kovaa työtä. Laskut täytyy maksaa. Pitää katto pään päällä. Mutta voisiko sen kaiken hoitaa muutenkin, kuin juoksemalla pääkolmantena ysistä viiteen repien hiuksiaan ja huokailemalla loputtomiin? Tahdon uskoa niin, sillä kynsien syöminen ja haaveilu eivät varsinaisesti kuulosta kovin idylliseltä parilta. On aika listata unelmansa ja keksiä luovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Ehkä kiertotie vie pidempään, mutta luulisi perille pääsemisenkin sitten tuntuvan aivan erityisen hyvältä?

ELÄMÄ PYSÄYTTÄÄ JA HERÄTTÄÄ TOIMIMAAN

Kun isosiskoni menehtyi aivan yllättäen joitain vuosia sitten, se pysäytti. Aluksi sitä ei käsittänyt tietenkään mitenkään. Sitten se tuli ja mylläsi ajatusmaailmani uusiksi. Voin tukehtua tähän leipääni, joku voi ajaa autoani päin, voin saada puukosta tai kovan sähköiskun lamppua vaihtaessani. Kompastua portaat alas. Elämä on nyt ja tässä. Liikaa tähän ajatukseen ei toki pidä kietoutua ja alkaa varoa jokaista askeltaan. Muuten on vaarassa jumittautua jälleen sohvan pohjalle. Mutta sellainen pysyvä ajatusmaailma on itselleni jäänyt, että mitä pienistä. Olen aina ollut suurpiirteinen, mutta tämän tapatuneen jälkeen entistä enemmän. Myönnän, että ärsyynnyn ihmisistä, jotka valittavat pienistä asioista. Koska kokonaiskuva on jotain niin paljon enemmän. NIIN PALJON! Ja kyllä, itsekin valitan silti pienistä toisinaan. Mutta mittasuhteet, toivon että ihmiset näkisivät paremmin elämän mittasuhteet.

Minulle kävi päin vastoin, aika suorilta laitoin ensimmäisen oman yritykseni pystyyn. Koska tajusin, että sitkuttelu on elämässä kaikkein turhinta. On totta, että päätyönäni se ei kestänyt kuin reilut kolmisen vuotta, mutta mitä sitten. Teen yhä niitä hommia, vaikka päätyökseni käynkin toimistohommissa ”ysistä viiteen”. Olen tavattoman ylpeä, että laitoin yrityksen pystyyn silloin. Tein jotain. Elin. Olin rohkea. En pelännyt enää kuolemaa. Ja olin yhä ELOSSA. Siskoni ei olisi halunnut, että jumittuisin sohvan pohjalle. Hänkin halusi elää ja haluaisi ennen kaikkea, että minä eläisin täysillä joka päivä.

ARKI JYRÄÄ MIELEN JA SUMEUTTAA NÄKÖKENTÄN

Mutta tiedättekö, sitten elämä koostuu kurahousuista, deadlineista, maidon ostamisesta, roskien viennistä ja aivan naurettavan täysinäisistä pyykkikoreista. Sitä hukkuu ja näkökyky muistuttaa enää ns. putkinäköä. Jos ei muista edes omaa nimeään, niin millä helvetillä sitä osaisi muistella haaveitaan ja sitä, että on elossa. Vaikea ajatella olevansa täynnä elinvoimaa aamuruuhkassa tai hypermarketin kassajonossa uhmaikäisen lapsen kanssa.

Loppuvuodesta olin totaalisen loppu kaikkeen. Käytiin mahdollisesti jossain loppuun palamisen ensimmäisillä portailla istuskelemassa. Parin viikon joululoma kuitenkin auttoi ja tässä sitä taas ollaan. Ja tässä, kahvikuppi kädessäni muistan taas monet haaveeni. Ja kun oikeasti pysähdyn miettimään, pystyn toteuttamaan haaveitani myös ilman rahaa. Kovaa työtä ja omaa jaksamista siihen vaaditaan kyllä. Tietysti. Mutta ennen kaikkea sitä, että lopetan sitkuttelun ja häivytän sumun silmiltäni. On aika jälleen toimia.

Samalla tavalla en voi kuitenkaan sanoa, että en pelkäisi lainkaan kuolemaa – kuin silloin, kuin olin 18-vuotias. Täytän kesällä 29 vuotta ja minulla on pieni tytär huollettavana. Mutta ei pidä silti jumahtaa arkeen ja urautua. Mikä estää meitä toteuttamasta haaveitamme yhtä lailla nyt, oli sitten äiti tai ei. En ole vain äiti. En ole vain toimistotyöntekijä. Olen jumalauta minä ja ajattelin valloittaa maailman. No, tai ainakin kiivetä ensimmäiset askeleeni sinne. Babysteps. Monia haaveitani pystyn toteuttamaan hyvin myös tyttäreni kanssa. Osan myös ilman sitä rahaa. Täytyy vain käyttää luovuuttaan.

JOKU PITÄÄ HUOLTA SIELLÄ

Tasaisin väliajoin isosiskoni vierailee unissani. Tiedämme molemmat unissa, että hän on kyllä kuollut. Unet tuntuvat aivan oikeilta tapaamisilta. Halaamme ja rakastamme, käymme monia asioita läpi. Viimeksi pari päivää sitten näin tällaisen unen. Aamulla piti ihan oikeasti tarkistaa olohuoneesta, ettei hän vain ihan oikeastikin makoillut sohvallani. Pettymys oli suuri, mutta olo ”tapaamisen” jälkeen taas lämmin. Kuten aina. Herätessäkin voi tuntea vielä halauksen. Uskon, että hän tuli pari päivää sitten uneeni myös siksi, että herättäisi minut taas toimimaan.

Kahvikuppiini tippuu nyt suolaista sekaan, joten on aika ottaa ja alkaa päivittää unelmakarttaani. Toimia. Elämä on nyt.

Sunnuntai, huokaus. Siinä se viikonloppu taas huristeli ohitse vaihde vitosella. Perjantaina oltiin myöhään vasta kotona, joten ei tehty mitään erikoista, oltiin vain ja mentiin nukkumaan ajoissa. Perjantait kuluu aina ihan huomaamatta.

Lauantaina tiedossa olisi ollut kuvauskeikka illalla, mutta en valitettavasti saanut lapsenvahtia – joten se jäi sitten välistä ja suunnattiin tytön kanssa kahdestaan HopLoppiin. Kuulostaa iisiltä, mutta kun kulkee bussilla – jo pelkästään bussimatkoihin menee vaihtoineen parisen tuntia. HopLopissa viihdyttiin jopa vähän vajaa viisi tuntia. HUHH. Mutta meillä oli kyllä aivan superhauskaa tytön kanssa riekkuessa.

Mutta. HopLopista saatiin sitten illalla tuliaisena jokin ihana pöpö (yllätys?) ja neiti oksensi koko yön, ja olo on yhä melko heikko. Toivon TODELLA, että tuo pöpö ei tartu minullekin. Ei olisi aikaa olla kipeänä. Vaikka no, eipä kai kellään ole sille sopivaa hetkeäkään. Mutta ihan näin amatöörivirheen tehneenä, ei ehkä paras aika mennä noihin paikkoihin näin lämpöisten säiden vallitessa tähän aikaan vuodesta..

Huominen menee vielä kotosalla kuitenkin, mutta josko sitten tiistaina täysillä sukellus arjen keskelle! Minulle on yllättäen jälleen miljoona asiaa to do -listallani ja olisi hienoa päästä pyyhkimään niistä edes puolet pois nopeasti.

Kaikesta tästä huolimatta sunnuntain fiilis on ihan kiva. Asunnossa on kaaos eilisen juoksentelun ja mattojen rullailujen, sohvan päällystämisien vuoksi – mutta kuitenkin. Pesukone pesee kolmatta tai jopa neljättä koneellista. Jännä, miten paljon voi fiilikseen auttaa kaikesta huolimatta auringon pilkahdus, pannullinen kahvia ja pari appelsiinia. Tätä fiilistä kun saisi enemmän myös arkeensa. Pitäisi varmaan herätä aina ennen klo 5, niin ehtisi nauttia aamuista. Mutta kun torkutus ja nukkuminen ja väsymys. Ja ja ja ja ja.

Ensi viikolla ajattelin ottaa eteisen tehosteseinän maalauksen työlistalleni. Olohuoneessa kun menee vielä niin paljon aikaa loppusäädöissä ennen maalailuja. Tahdon jotain konkreettista jo aikaan. Eteiseen tulee mattamusta tehosteseinä ja en malta millään odottaa lopputulosta – ihanaa!

Ensi viikolla ajattelin myös uudelleen yrittää saada kuvausaikataulut ynnättyä yhteen, josko sitten ehtisin ottaa kameran kainaloon ja suunnata baanalle! On kyllä haastavaa, kun ei ole ketään vakituista lapsenvahtia tässä lähellä olemassa. Pääsääntöisesti viikonloppuni menevät siis nyt tytön kanssa kaksin.

Ps. Nämä kuvien valkoiset astiat on muuten saatu Martinexin verkkokaupasta, ja pääset tutkimaan niitä halutessasi paremmin TÄSTÄ  LINKISTÄ.

Rauhaisaa  – mutta energistä viikkoa jokaiselle!