Hae
Yhtä kuin

Lopeta sitkuttelu ja vapaudu rahan vallasta

”Sitten kun mulla on rahaa”, ”Jos mulla ois rahaa”. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Liian tutulta. Näin aamukahvia hörppiessäni aloin miettiä syitä tähän. Miksi niin monet kulkevat läpi elämänsä ajatuksen ”sit kun” hallitessa koko elämää. Kliseistä, mutta totta – elämä on nyt ja vain kerran. Huomenna voit jäädä bussin alle tai liukastua suihkussa ja lyödä pääsi. Lopeta sitkuttelu.

MISSÄ MUN LUSIKKANI

Helpommin sanottu, kuin tehty. Usko pois, minä tiedän kyllä. En ole syntynyt kultalusikkana per.. suussani. En myöskään muista, että olisin koskaan edennyt elämässäni missään muodossa suhteiden kautta. Taidan liikkua väärissä porukoissa, heh. Työskentelen alalla, jossa verkostoituminen on hyvin pitkälti kaiken A ja O. Silti kuljen usein ravihevostyyliin laput silmilläni ja keskityn vain omaan juttuuni, koska arki ja koska sitkuttelu.  Joskus toisten elämää katsoessa voi tuntea katkeruutta. ”Toikin pääsi tuohon, vain koska tuntee tuon”. Katkeroituminen ei kuitenkaan vie yhtään minnekään. Ehkä sohvan pohjalle.

On surullisen totta, että moniin haaveisiini kietoutuu tiiviisti myös raha. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilman rahaa haaveiden toteuttamiseen tarvitaan rutkasti aikaa, luovuutta ja kovaa työtä. Laskut täytyy maksaa. Pitää katto pään päällä. Mutta voisiko sen kaiken hoitaa muutenkin, kuin juoksemalla pääkolmantena ysistä viiteen repien hiuksiaan ja huokailemalla loputtomiin?

ELÄMÄ PYSÄYTTÄÄ JA HERÄTTÄÄ TOIMIMAAN

Kun isosiskoni menehtyi aivan yllättäen joitain vuosia sitten, se pysäytti. Aluksi sitä ei käsittänyt tietenkään mitenkään. Sitten se tuli ja mylläsi ajatusmaailmani uusiksi. Voin tukehtua tähän leipääni, joku voi ajaa autoani päin, voin saada puukosta tai kovan sähköiskun lamppua vaihtaessani. Kompastua portaat alas. Elämä on nyt ja tässä. Liikaa tähän ajatukseen ei toki pidä kietoutua ja alkaa varoa jokaista askeltaan. Muuten on vaarassa jumittautua jälleen sohvan pohjalle. Mutta sellainen pysyvä ajatusmaailma on itselleni jäänyt, että mitä pienistä. Olen aina ollut suurpiirteinen, mutta tämän tapatuneen jälkeen entistä enemmän. Myönnän, että ärsyynnyn ihmisistä, jotka valittavat pienistä asioista. Koska kokonaiskuva on jotain niin paljon enemmän. NIIN PALJON! Ja kyllä, itsekin valitan silti pienistä toisinaan. Mutta mittasuhteet, toivon että ihmiset näkisivät paremmin elämän mittasuhteet.

Minulle kävi päin vastoin, aika suorilta laitoin ensimmäisen oman yritykseni pystyyn. Koska tajusin, että sitkuttelu on elämässä kaikkein turhinta. On totta, että päätyönäni se ei kestänyt kuin reilut kolmisen vuotta, mutta mitä sitten. Teen yhä niitä hommia, vaikka päätyökseni käynkin toimistohommissa ”ysistä viiteen”. Olen tavattoman ylpeä, että laitoin yrityksen pystyyn silloin. Tein jotain. Elin. Olin rohkea. En pelännyt enää kuolemaa. Ja olin yhä ELOSSA. Siskoni ei olisi halunnut, että jumittuisin sohvan pohjalle. Hänkin halusi elää ja haluaisi ennen kaikkea, että minä eläisin täysillä joka päivä.

ARKI JYRÄÄ MIELEN JA SUMEUTTAA NÄKÖKENTÄN

Mutta tiedättekö, sitten elämä koostuu kurahousuista, deadlineista, maidon ostamisesta, roskien viennistä ja aivan naurettavan täysinäisistä pyykkikoreista. Sitä hukkuu ja näkökyky muistuttaa enää ns. putkinäköä. Jos ei muista edes omaa nimeään, niin millä helvetillä sitä osaisi muistella haaveitaan ja sitä, että on elossa. Vaikea ajatella olevansa täynnä elinvoimaa aamuruuhkassa tai hypermarketin kassajonossa uhmaikäisen lapsen kanssa.

Loppuvuodesta olin totaalisen loppu kaikkeen. Käytiin mahdollisesti jossain loppuun palamisen ensimmäisillä portailla istuskelemassa. Parin viikon joululoma kuitenkin auttoi ja tässä sitä taas ollaan. Ja tässä, kahvikuppi kädessäni muistan taas monet haaveeni. Ja kun oikeasti pysähdyn miettimään, pystyn toteuttamaan haaveitani myös ilman rahaa. Kovaa työtä ja omaa jaksamista siihen vaaditaan kyllä. Tietysti. Mutta ennen kaikkea sitä, että lopetan sitkuttelun ja häivytän sumun silmiltäni. On aika jälleen toimia.

Samalla tavalla en voi kuitenkaan sanoa, että en pelkäisi lainkaan kuolemaa – kuin silloin, kuin olin 18-vuotias. Täytän kesällä 29 vuotta ja minulla on pieni tytär huollettavana. Mutta ei pidä silti jumahtaa arkeen ja urautua. Mikä estää meitä toteuttamasta haaveitamme yhtä lailla nyt, oli sitten äiti tai ei. En ole vain äiti. En ole vain toimistotyöntekijä. Olen jumalauta minä ja ajattelin valloittaa maailman. No, tai ainakin kiivetä ensimmäiset askeleeni sinne. Babysteps. Monia haaveitani pystyn toteuttamaan hyvin myös tyttäreni kanssa. Osan myös ilman sitä rahaa. Täytyy vain käyttää luovuuttaan.

JOKU PITÄÄ HUOLTA SIELLÄ

Tasaisin väliajoin isosiskoni vierailee unissani. Tiedämme molemmat unissa, että hän on kyllä kuollut. Unet tuntuvat aivan oikeilta tapaamisilta. Halaamme ja rakastamme, käymme monia asioita läpi. Viimeksi pari päivää sitten näin tällaisen unen. Aamulla piti ihan oikeasti tarkistaa olohuoneesta, ettei hän vain ihan oikeastikin makoillut sohvallani. Pettymys oli suuri, mutta olo ”tapaamisen” jälkeen taas lämmin. Kuten aina. Herätessäkin voi tuntea vielä halauksen. Uskon, että hän tuli pari päivää sitten uneeni myös siksi, että herättäisi minut taas toimimaan.

Kahvikuppiini tippuu nyt suolaista sekaan, joten on aika ottaa ja alkaa päivittää unelmakarttaani. Toimia. Elämä on nyt.

10 kommenttia

  1. Katrina kirjoitti:

    Ah, hemmetin hyvä artikkeli!! Minä joka en lue blogeja, satuin tämän lukemaan. Olen 36v, ja siirryin juurikin joitain kuukausia sitten pois ”sitku” elämästä. Olen AINA tehnyt asioita joita haluan tehdä enkä ole tyytynyt siihen ihan kivaan” parisuhteissakaan. Olen matkustanut ympäri maailmaa ja asunut ulkomailla. Mulla on ollut aina rikas elämä (vaikka rahasta aina oölit puute). MUTTA. Suurin kriisi on ollut aina työ. En ole koskaan saanut rohkaisua toteuttaa taiteellisia lahjojani (päinvastoin), ja aina ajatellut etten mä oikein mitään osaa. Kaikki työpaikat on ollut ihan alisuoriutumista, koska oon ajatellut etten osaa mitään. Kaikki työt on arvokkaita mutta jos sisällä oleva ääni kuiskii sulle että sun pitäis tehdä ihan muuta niin kyllä se syö.

    Olen työstänyt vuosikausia itsetuntoani työasioiden suhteen, ja pari kuukautta sitten otin vihdoin sen hypyn pois tuntemattomaan ja aloin toteuttamaan luovuuttani. Olen jotenkin ihan puulla päähän lyötynä että voiko elämä olla näin ihanaa KOKO AJAN?? Rakastan sitä mitä nyt teen, rahaa ei ole mutta olen onnekas että työväline on tietokone, uskon että tämä intohimo vie pitkälle ja kyllä se oma yritys jossain horisontissa häämöttää 🙂

    • Jane kirjoitti:

      Oi kiitos, olen todella otettu! Tuo on ihan totta, elämästä kun tekee omannäköisensä se voi olla niin ihanaa, että miettii onko se edes totta! Toivottavasti jokainen löytäisi sellaisen balanssin elämäänsä jossain kohtaa <3

  2. Katja // Valkoisen vuoren rinteillä kirjoitti:

    Miten hyvä kirjoitus, kiitos! Jäin taas hetkeksi miettimään omaa sitku-elämää. Siihen palaa niin helposti, vaikka itsekin kävin pitkällisen terapiaprosessin aikanaan, jossa nimenomaan pysähdyin, tarkastelin omaa elämää, toiminta- ja ajattelutapojani, toiveita ja tavoitteita. Sen jälkeen onnistuinkin jo tekemään joitain muutoksia elämääni, mutta viimeisen vuoden ajan väittäisin eläneeni taas putkinäöllä. Ehkä se on juuri se työ, mikä on saanut aikaiseksi sen. Pitäisi taas pysähtyä ja ottaa aikaa, ja tehdä ne seuraavat konkreettiset suunnitelmat omannäköisen elämän saavuttamiseksi. Ei sitku, vaan nyt.

    <3

    • Jane kirjoitti:

      Voi kiitos <3 Omannäköinen elämä tulisi jokaisen ehdottomasti pitää mielessään arjenkin keskellä ja tavoitella juuri sitä.

  3. Mira / Blinger shimmer -blogi kirjoitti:

    Loistava postaus! Itse olen viime aikoina pohtinut olisiko kenties mahdollista ainakin joksikin aikaa tipauttaa vielä toinen työpäivä viikosta pois; kyllähän se tilissä näkyy, mutta toisaalta yhteinen aika pienen kanssa ei ole millään rahasummalla korvattavissa?

    • Jane kirjoitti:

      Niinpä! Mikään ei ole läheisiä tärkeämpää elämässä – sen vain unohtaa aivan liian helposti, kun pitää maksaa laskuja.

  4. Satu - Tsajut kirjoitti:

    Tiedän nuo unet joista kirjoitit, näen niitä yli kymmenen vuoden jälkeenkin. Se tunne aamulla repii sydämen rikki, samalla kun se on lohdullinen <3

  5. souliina kirjoitti:

    Tiedätkö sinun postauksesi oli täyttä timanttia!
    Voin samaistua niin moneen asiaan tässä. Menetin kolme viikkoa sitten hienon ihmisen ja toki surutyötä tässä tehdään edelleen,. mutta se asia sai taas näkemään asiat ihan toisella tavalla. aion tehdä asioita joita todella haluan, toteuttaa ne unelmat, koska ei niitä kukaan muukaan puolestani tee.
    ja sama en jaksa ihmisiä jotka kitisevät kaikista pienistäkin jutuista, joilla ei oikeasti ole edes mitään merkitystä.

    Voimia sinulle isosiskosi menetyksen vuoksi ja olen varma, että hän haluaisi sinun saavan unelmasi toteen <3

    • Jane kirjoitti:

      Voi kun tässä ihan liikuttuu ihanista sanoistasi, kiitos <3 Ja erityisesti voimia sinulle surutyöhön – se on todella vaikea polku, koska se ei pääty oikeastaan koskaan. Kliseistä, mutta asian kanssa pystyy jotenkin elämään silti jossain vaiheessä vähän keveämmin, eikä joka päivä satu enää niin että ihan kouristaa. Kaikkea hyvää sinulle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *