Muutama viikko sitten lähdettiin tyttäreni kanssa kahdestaan viettämään viikonloppua Omena-hotellissa Tampereella. Joku saattaa ihmetellä, että miksi mennä omassa kaupungissa hotelliin, mutta joskus se kannattaa – usko pois! Jos et ole koskaan nähnyt kaupunkiasi turistin näkökulmasta, voit menettää paljon. Liikaa! Voin vain suositella ihan jokaiselle tällaista roolinvaihtoa vapaalle omissakin ympyröissään. Omenat ovat kotimaisia, kivoja ketjuhotelleja jotka tarjoavat hyvät puitteet nukkumiselle keskustassa, joka tarjoaa varmasti muut tarvittavat elämykset reissuihin. Toki tällä kertaa me päädyttiin keskittymään olennaiseen, eli toisiimme.

Viime kesänä tehtiin ensimmäinen hotellireissu tyttäreni kanssa kahdestaan. Hän jaksoi (ja jaksaa yhä) muistella sitä viikottain niin innostuneena, että pakkohan sitä oli jälleen ottaa ja lähteä viettämään laatuaikaa kahdestaan. Nykyään kun olen pitkiä päiviä töissä, jää yhteinen aika usein liian vähälle ja viikonloppuisin kotityöt vievät huomiosta liian suuren osan. Tärkeintä olisi olla vain yhdessä ilman häiriötä. On sydäntä särkevää ja väärin, kun 3-vuotias sanoo ensimmäisenä herätessään: ”Mulla on ikävä äitiä”.

Aamupäivä vietettiin tytön kanssa mainosvideon kuvauksissa ja tultiin vähän aikaisemmin Omppuun, jo klo 14. Olimme ottaneet aikaisemman kirjautumisen, normaalisti se olisi klo 16. Pientä lisämaksua vastaan saa Omenoissa kuitenkin saavuttua aikaisemmin ja myös kirjauduttua ulos myöhemmin. On myös ihanan huoletonta, kun ei tarvitse avainkorttia lainkaan. Tällainen hattarapää todellakin voisi hyvin unohtaa avaimen tai avainkortin huoneeseen lähtiessään. Koodi kulkee puhelimessa näppärästi mukana. Kävimme heittämässä tytön kanssa reput huoneeseen ja sitten kipaistiin kaupassa. Kaupat ovatkin keskustasijainnin vuoksi aina lähellä Omenoita, kätevää. Tampereella kun astuu Omena-hotellista ulos kadulle, on lähellä kahviloita, K-market ja mm. R-kioski. Rautatieasemalta matkaa hotelliin on vain ehkä juuri ja juuri 100 metriä. Aikaisemmin olen yöpynyt näissä lähinnä ystävien kanssa, mutta oli mielenkiintoista kokeilla Omppua myös lapsen kanssa. Ja hyvinhän se sujui! Mikäli olisimme kaivanneet elämyksiä, olisivat ne olleet vain kävelymatkan päässä, mikä on erittäin hyvä juttu pienten lasten kanssa matkustaessa.

Omena-hotelleissa telkkariin saa yhdistettyä myös näppärästi esimerkiksi YouTuben ja muutenkin oman puhelimensa. Helposti musiikit ystävien kanssa lähtiessä yöelämään, taikka lapselle piirrettyjä. Ihan mahtavaa, harvemmin kun telkkarista tulee mitään erityisen mielenkiintoista katsottavaa valmiiksi. Ompuista löytyy myös mikrot, jääkaapit ja vedenkeittimet. Näin ollen kaupan jälkeen on helppo valmistaa pientä purtavaa ja saa iltapalankin kylmään lapselle. Tätä kaipaan monesti muissa hotelleissa, omaa jääkaappia. Nykyään kun kaikista ei löydä edes baarikaappia, jonne saisi jotain kylmään.

Ainoa asia, jota jo Instagramissakin ehdin pohtia on kertakäyttöisyys. Voisiko Ompuissa mitenkään olla muutamaa oikeaa mukia? Lähtisivätkö ne heti jonkun pitkäkyntisen matkaan tai olisivatko tiskauskulut liian suuret? Aamukahvi olisi kieltämättä maistunut vielä paremmalta oikeasta mukista, mutta maistui se ilmankin toki. Ainahan kahvi kelpaa! Myös jokin lautanen/kulho olisi ollut kiva lisä mikroa käyttäessä. Esimerkiksi karjanlanpiirakan lämmitys ei ole kaikista houkuttelevinta ilman mitään lautasta.. Mutta onneksi eväät voi valikoida niin, että ilman lautasia ja kulhojakin pärjää. Reissussahan sitä kuitenkin ollaan vaan!

  Luettiin kaikessa rauhassa kirjoja, tehtiin kurkku-kasvonaamioita ja hömpötettiin. Niin täydellistä! Milloin itse yövyit viimeksi hotellissa? Pehmoinen ja ihana sänky on Ompuissa taattua luksusta. Välillä on enemmän kuin tarpeen irtaantua kotitöistä ja olla vain. Aina ei tarvitse olla edes suunniteltuna mitään ihmeellistä, joskus on parasta vain olla.

Nämä on sellaisia reissuja, joita tahdon ehdottomasti vaalia tyttäreni kanssa. Toivon, että saan hänet vielä teini-ikäisenäkin houkuteltua äitinsä kanssa matkustelemaan kahdestaan ympäriinsä. Laatuaika on tärkeää. Kun olen tyttäreni kanssa, en tahdo aina murehtia pyykkivuorta. Tahdon hölmöillä ja halia.

Ystävänpäivää vietetään tämän viikon torstaina ja se sai pohtimaan ystävyyttä laajemminkin. Kenen kanssa ystävystyt ja kenen kanssa et. Miksi ja miksi et. Uskon, että maailma pyörii hyvin pitkälti sattumien varassa, mutta pari kohtalon keikkaakin on saattanut kohdalle osua.

Pisin ystävyys-suhteeni on serkkuuni, joka on kanssani saman ikäinen. Olemme pienestä saakka olleet kuin paita ja peppu, vaikka emme olekaan koskaan asuneet samalla paikkakunnalla. No, paitsi silloin kun hairahduin noin 9kk ajaksi asumaan Poriin.  Heh. Toiseksi pisin lienee ystävyyteni tyttöön, jonka tapasin ala-asteella 2.luokalla. Hän kulkee yhä matkassani ja olen siitä himskatin iloinen. Monet ystävyys-suhteeni ovat kestäneet jo yli 10-20 -vuotta.

KRITEERIT MUURINA

Olen hyvin sosiaalinen ja hirveä hölöttäjä, mutta silti en voi sanoa, että tulisin kenen tahansa kanssa toimeen sillä tavalla oikeasti. Toki rakastan asiakaspalvelua ja koen osaavani olla kaikkien kanssa muitta mutkitta, mutta en todellakaan pysty ystävystymään kaikkien kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeammaksi koen aitojen ystävyys-suhteiden laatimisen. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, pidän siitä kiinni enemmän, kuin mielelläni. Ilman ystäviä olisi melko kurjaa ja niin imelää kuin se onkin, ystävät ovat elämän suola. Ja sokeri.

Kriteerini ovat vain niin korkealla, ettei niiden yli kuka tahansa seiväshyppääjä loikkaakaan. Ja hyvä niin. Olen oikeastaan varsin tyytyväinen tähän. Täytän kohta 28-vuotta, eikä sen ikäisenä jaksa enää esittää pitävänsä jostain ihmisestä, jota oikeasti ei voi sietää. Ei minulla oikeasti ole mitään suuria kriteerejä, mutta jotain yhteistä on hyvä kuitenkin olla. Joko elämän katsomus, huumori, harrastus tai muu mielenkiinto. Enää ei riitä se, että on saman värinen paita ja saparot. Jo varhain äitini opetti, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta kaikista ei tarvitse pitää. Se ohje on kantanut läpi elämän ja tahdon opettaa sen myös tytölleni.

Olen usein kuullut, että monet ovat pitäneet minua ensin ylimielisenä tai muuten tympeänä ennen kuin ovat tutustuneet minuun paremmin. Ilmeisesti omaan ”ei niin iloisen” perusilmeen. Pahoittelen. En ole koskaan ollut sellainen kiljahteleva tyttö, joka halaa ja pussaa jokaista. En vain osaa olla. En osannut edes teini-iässä siiderihuuruissa. Mutta jos oikeasti jostain pidän ja välitän, halaan minäkin. Ehkä tämäkin on syynä siihen, miksi minusta on voinut joskus välittyä tympeä tyyppi. Vaikkakin jokainen joka minut oikeasti tuntee, tietää, että kun innostun, osaan minäkin sen näyttää. Hirveän usein myös toivotaan, voisinko olla hetken hiljaa.. Mistä lie johtunee.

PIIRI PIENI PYÖRII

Mies nauraa minulle usein, että ”Jane sä et kyllä sitten tykkää kenestäkään”. Ja tiedättekö, aika usein se on totta. Mitä sitä valehtelemaan. Väitän, että ku*i**ää tutkani ei petä. Väitän tunnistavani jo kaukaa ihmiset, joiden kanssa tiedän, etten omaa mitään yhteistä. En kemiaa, eikä mitään muutakaan. Olen toki koettanut antaa mahdollisuuksia ystävyydelle sellaistenkin kanssa, joista hälytyskelloni ovat värisseet, kuin krapulainen maanantaiaamun palaverissa. Kuten olen arvellutkin, ei niistä ole mitään suurempaa sitten tullutkaan. Mutta onko väärin pitää vain harvoista ja valituista? Mielummin pidän piirin pienenä, mutta sitäkin tärkeämpänä. Minulta löytyy kyllä tuttuja valtavasti, mutta ystäväksi voin sanoa sormin laskettavaa määrää. Ne sormin laskettavat ovatkin sitten kultaakin kalliimpia ja niiden vuoksi tekisin mitä tahansa. Jostain syystä myös koen, että olen aina tullut paremmin toimeen miesten kanssa, kuin naisten. Miehet vain ovat niin paljon rennompia monissa asioissa, en voi sietää jatkuvaa draamanhakuisuutta. Onneksi silti löytyy myös rakkaita tyttöystäviä, joiden kanssa tehdä ja puhua niitä tyttöjen juttuja. Tyynysotaa ja sen sellaista. No vitsi vitsi.

Tästä voi muodostaa hirveän negatiivisen kuvan allekirjoittaneesta, mutta olen niin ällöttävän yltiöpositiivinen monessa asiassa, että ajattelin raottaa teille myös tätä toistakin puolta itsestäni. Ja sinä, joka olet minun joskus kuullut kehuvan sinua huipuksi, mukavaksi, hauskaksi, kivaksi.. Sinä todella olet sitä! Sanon vain, jos tarkoitan.

Siksi suustani onkin joutunut parisuhteissakin aina odottelemaan melko pitkään ja tuskaisena, ennen kuin on kuullut sitä kuuluisaa R-sanaa.

Miten on sinun laita, löytyykö valtavasti kavereita vai vain muutamia ystäviä?