COVID-19 vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Tavallisimpia oireita ovat kuume, kuiva yskä, sekä väsymys. Nyt tarkoitukseni ei ole kuitenkaan pureutua tautiin itsessään kovin syvälle – vaan sen niin sanottuihin ”sivuvaikutuksiin”. Positiivisiin lieveilmiöihin.

Koen, että korona on saanut meidät havahtumaan niin ”oravanpyöriin”, kuin siihenkin mikä oikeasti on elämässä kaikkein tärkeintä. Pakkopysähdys tuli monelle tarpeeseen. Aina kun ihminen, ihmiset ja yhteiskuntamme havahtuu, pysähtyy miettimään hetkeksi – on se myös hyvästä. Asioilla on puolensa, uskon. Miten rajallista elomme täällä on ja aika läheistemme kanssa, siinä on jo mietittävää kerrakseen. Onko siinä lopulta mitään järkeä, että juoksemme päivittäin pää kolmantena jalkana paikasta A paikkaan B ja ehdimme olla yhdessä läheistemme kanssa vain illalla ennen nukkumaan menoa tunnin, taikka pari. No ei.  Arjen pyörteissä niin kovin helpostu unohtaa sen kaikkein tärkeimmän. Itsemme ja muut. Onko lopulta kovin tervettä vaalia esimerkiksi terveyttään niin kovasti, hampaat irvessä, että ahdistuu esimerkiksi kalenteristaan – joka näyttää treenejä kuudelle päivälle viikossa? Voisiko itselleen olla lempeämpi ja täten olla myös terveempi? Koronan myötä monella on ollut aikaa miettiä, mihin suuntaan elämäänsä ja uraansa veisi. Haluanko tällaista elämää? Voisinko kehittyä jossain lisää, ehkä vaihtaa alaa kokonaan?

Iltalehdessä tänään julkaistun uutisen mukaan yli 10 000 ihmistä on lopettanut Suomessa tupakoinnin koronan myötä. Korona ei ollut ehkä suurin syy lopettamiseen, mutta yksi niistä. Koen, että tämäkin on yksi monista ”positiivista lieveilmiöistä” poikkeustilanteessamme. On toki monia asioita, jotka ovat surullisia, vaikeita ja ehkä pelottaviakin tällaisessa tilanteessa. Mutta niiden vatvominen ei mielestäni auta. On näin ollen hyvä keskittyä hyviin asioihin ja luoda täten hyvää energiaa enemmän ympärilleen. Pelko ja naama mutrussa kulkeminen ei auttane ketään. Tämä pätee niin poikkeusaikana, kuin muulloinkin.

Nopeasti listattuna, mieleen tulee ainakin seuraavat positiiviset lieveilmiöt koronan myötä:

• Ihmiset ovat alkaneet liikkua enemmän luonnossa
• Kotimaan matkailun arvostus on suuressa nousussa, olen puhut sen puolesta jo vuosia.
• Moni on aloittanut uuden harrastuksen, budjetilla 0 euroa. Onko kaapissa pölyttynyt kauan vanha kitara – ota käyttöön ja opettele näppäilemään. Netti pursuaa opetusvideoita. Lue, kudo, virkkaa, askartele. DIY ja kotoilu on POP.
• Liikennekuolemat ovat vähentyneet Euroopassa
• Saasteet vähentyneet jossain määrin – luonto ja eläimet kiittävät. Kiinassa on nähty sininen taivas ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
• Enemmän aikaa perheelle, etenkin monet lapset ovat kertoneet nauttivansa lisäajasta vanhempiensa kanssa
• Muistetaan ja ilahdutetaan ystäviä myös perinteisin kirjein ja soitoin – mitä sinulle kuuluu?
• Etätyöskentelyn mahdollisuudet paranevat jatkuvasti ja niitä kehitetään lisää

Onko korona tuonut sinun arkeesi jotain positiivistakin? Jaa kokemuksesi ja mietteesi.

”Sitten kun mulla on rahaa”, ”Jos mulla ois rahaa”. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Liian tutulta. Näin aamukahvia hörppiessäni aloin miettiä syitä tähän. Miksi niin monet kulkevat läpi elämänsä ajatuksen ”sit kun” hallitessa koko elämää. Kliseistä, mutta totta – elämä on nyt ja vain kerran. Huomenna voit jäädä bussin alle tai liukastua suihkussa ja lyödä pääsi. Lopeta sitkuttelu.

MISSÄ MUN LUSIKKANI

Helpommin sanottu, kuin tehty. Usko pois, minä tiedän kyllä. En ole syntynyt kultalusikka per.. suussani. En myöskään muista, että olisin koskaan edennyt elämässäni missään muodossa suhteiden kautta. Taidan liikkua väärissä porukoissa, heh. Työskentelen alalla, jossa verkostoituminen on hyvin pitkälti kaiken A ja O. Silti kuljen usein ravihevostyyliin laput silmilläni ja keskityn vain omaan juttuuni, koska arki ja koska sitkuttelu.  Joskus toisten elämää katsoessa voi tuntea katkeruutta. ”Toikin pääsi tuohon, vain koska tuntee tuon”. Katkeroituminen ei kuitenkaan vie yhtään minnekään. Ehkä sohvan pohjalle.

On surullisen totta, että moniin haaveisiini kietoutuu tiiviisti myös raha. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ilman rahaa haaveiden toteuttamiseen tarvitaan rutkasti aikaa, luovuutta ja kovaa työtä. Laskut täytyy maksaa. Pitää katto pään päällä. Mutta voisiko sen kaiken hoitaa muutenkin, kuin juoksemalla pääkolmantena ysistä viiteen repien hiuksiaan ja huokailemalla loputtomiin? Tahdon uskoa niin, sillä kynsien syöminen ja haaveilu eivät varsinaisesti kuulosta kovin idylliseltä parilta. On aika listata unelmansa ja keksiä luovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Ehkä kiertotie vie pidempään, mutta luulisi perille pääsemisenkin sitten tuntuvan aivan erityisen hyvältä?

ELÄMÄ PYSÄYTTÄÄ JA HERÄTTÄÄ TOIMIMAAN

Kun isosiskoni menehtyi aivan yllättäen joitain vuosia sitten, se pysäytti. Aluksi sitä ei käsittänyt tietenkään mitenkään. Sitten se tuli ja mylläsi ajatusmaailmani uusiksi. Voin tukehtua tähän leipääni, joku voi ajaa autoani päin, voin saada puukosta tai kovan sähköiskun lamppua vaihtaessani. Kompastua portaat alas. Elämä on nyt ja tässä. Liikaa tähän ajatukseen ei toki pidä kietoutua ja alkaa varoa jokaista askeltaan. Muuten on vaarassa jumittautua jälleen sohvan pohjalle. Mutta sellainen pysyvä ajatusmaailma on itselleni jäänyt, että mitä pienistä. Olen aina ollut suurpiirteinen, mutta tämän tapatuneen jälkeen entistä enemmän. Myönnän, että ärsyynnyn ihmisistä, jotka valittavat pienistä asioista. Koska kokonaiskuva on jotain niin paljon enemmän. NIIN PALJON! Ja kyllä, itsekin valitan silti pienistä toisinaan. Mutta mittasuhteet, toivon että ihmiset näkisivät paremmin elämän mittasuhteet.

Minulle kävi päin vastoin, aika suorilta laitoin ensimmäisen oman yritykseni pystyyn. Koska tajusin, että sitkuttelu on elämässä kaikkein turhinta. On totta, että päätyönäni se ei kestänyt kuin reilut kolmisen vuotta, mutta mitä sitten. Teen yhä niitä hommia, vaikka päätyökseni käynkin toimistohommissa ”ysistä viiteen”. Olen tavattoman ylpeä, että laitoin yrityksen pystyyn silloin. Tein jotain. Elin. Olin rohkea. En pelännyt enää kuolemaa. Ja olin yhä ELOSSA. Siskoni ei olisi halunnut, että jumittuisin sohvan pohjalle. Hänkin halusi elää ja haluaisi ennen kaikkea, että minä eläisin täysillä joka päivä.

ARKI JYRÄÄ MIELEN JA SUMEUTTAA NÄKÖKENTÄN

Mutta tiedättekö, sitten elämä koostuu kurahousuista, deadlineista, maidon ostamisesta, roskien viennistä ja aivan naurettavan täysinäisistä pyykkikoreista. Sitä hukkuu ja näkökyky muistuttaa enää ns. putkinäköä. Jos ei muista edes omaa nimeään, niin millä helvetillä sitä osaisi muistella haaveitaan ja sitä, että on elossa. Vaikea ajatella olevansa täynnä elinvoimaa aamuruuhkassa tai hypermarketin kassajonossa uhmaikäisen lapsen kanssa.

Loppuvuodesta olin totaalisen loppu kaikkeen. Käytiin mahdollisesti jossain loppuun palamisen ensimmäisillä portailla istuskelemassa. Parin viikon joululoma kuitenkin auttoi ja tässä sitä taas ollaan. Ja tässä, kahvikuppi kädessäni muistan taas monet haaveeni. Ja kun oikeasti pysähdyn miettimään, pystyn toteuttamaan haaveitani myös ilman rahaa. Kovaa työtä ja omaa jaksamista siihen vaaditaan kyllä. Tietysti. Mutta ennen kaikkea sitä, että lopetan sitkuttelun ja häivytän sumun silmiltäni. On aika jälleen toimia.

Samalla tavalla en voi kuitenkaan sanoa, että en pelkäisi lainkaan kuolemaa – kuin silloin, kuin olin 18-vuotias. Täytän kesällä 29 vuotta ja minulla on pieni tytär huollettavana. Mutta ei pidä silti jumahtaa arkeen ja urautua. Mikä estää meitä toteuttamasta haaveitamme yhtä lailla nyt, oli sitten äiti tai ei. En ole vain äiti. En ole vain toimistotyöntekijä. Olen jumalauta minä ja ajattelin valloittaa maailman. No, tai ainakin kiivetä ensimmäiset askeleeni sinne. Babysteps. Monia haaveitani pystyn toteuttamaan hyvin myös tyttäreni kanssa. Osan myös ilman sitä rahaa. Täytyy vain käyttää luovuuttaan.

JOKU PITÄÄ HUOLTA SIELLÄ

Tasaisin väliajoin isosiskoni vierailee unissani. Tiedämme molemmat unissa, että hän on kyllä kuollut. Unet tuntuvat aivan oikeilta tapaamisilta. Halaamme ja rakastamme, käymme monia asioita läpi. Viimeksi pari päivää sitten näin tällaisen unen. Aamulla piti ihan oikeasti tarkistaa olohuoneesta, ettei hän vain ihan oikeastikin makoillut sohvallani. Pettymys oli suuri, mutta olo ”tapaamisen” jälkeen taas lämmin. Kuten aina. Herätessäkin voi tuntea vielä halauksen. Uskon, että hän tuli pari päivää sitten uneeni myös siksi, että herättäisi minut taas toimimaan.

Kahvikuppiini tippuu nyt suolaista sekaan, joten on aika ottaa ja alkaa päivittää unelmakarttaani. Toimia. Elämä on nyt.