Rakas 4-vuotias

Rakas 4-vuotias.  Neitimme viettää 4-vuotis syntymäpäiväänsä ensi viikolla. Miten nelivuotias voikaan olla samaan aikaan niin järkyttävän isotyttö jo, ja samalla vielä niin pieni. Monet asiat tahdotaan tehdä jo yksin, mutta silti vielä sylikin kelpaa. Onneksi! Mitenköhän pärjään sitten, kun hän ei enää suostu tulemaan syliin sohvalle köllöttelemään yhdessä? Täytyy hankkia se kissa pian!

Parasta tällä hetkellä ovat etanat, kiipeily, skeittaus, meikit, pyöräily, omien videoiden nauhoittaminen, poseeraus ja leipominen. Ei kivoja asioita ovat yhä ainakin sana ”Ei” ja se, jos joku muu kuuntelee musiikkia, joka häiritsee hänen videoiden nauhoitteluaan. Äitiä eniten ehkä raastaa se, miten meillä on alettu kiljumaan. Joskus ilosta, joskus harmituksesta. Oh my, no monta vuotta säästyttiinkin ilman sitä. Ja ehkä parasta ikinä on se, miten hän nukkuu läpiyöt. Luoja, niitä öitä en hirveästi kaipaa aikaisemmilta vuosilta kun hän ei nukkunut. En ikinä unohda sitä yhtä yötä, kun hän oli aivan pieni vauva ja heräsi 15min välein. Seuraavana päivänä meille tuli kahvittelemaan vieraita. En oikein ollut varma, olinko edes missä maailmassa. Olin niiiin loppu. Luoja miten ihanaa nukkuminen onkaan! Ah ja Krooh. Joillain on toki lapsia, jotka nukkuvat vauvasta saakka superhyvin. Mutta onneksi on meitä muitakin huonounisten lasten vanhempia. Toki nyt (kopkopkop) olen saanut nukkua täysiä unia jo parisen vuotta. Suurin syy oli ehkä noina vuosina hampaiden tulo, joka aiheutti katkonaisia unia. Sitä odotellessa, kun niitä alkaakin sitten luonnollisesti jo tipahdella pois.

En voisi kuvitella edes toisenlaista tytärtä itselleni. Hän on sopivalla tapaa kovis! Mutta samaan aikaan myös maailman empaattisin tyttö. Toivon, että hän pysyy elämässä uskollisena itselleen ja omille haaveilleen. Tähtää juuri siihen, mitä hän elämässään tahtoo. Halusi hän sitten isona opiskella mitä tahansa, lupaan tukea häntä siinä täysillä. Jokaisen on luotava oma polkunsa ja minun tehtäväni on tukea hänen päätöksiään sillä tiellä. Olen onnellinen, että minunkin on annettu aina itse tehdä omat valintani. Usein kuulee kauhutarinoita, miten vanhemmat ovat pakottaneet lukemaan vaikkapa lääkäriksi tai soittamaan viulua. Luojan kiitos minun vanhempani ovat luottaneet omaan arviointikykyyni, silloinkin kun muutin heti yläasteelta suoraan 300km päähän opiskelmaan vieraalle paikkakunnalle unelmieni ammattia. Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon tukea tytärtäni samalla tavalla hänen elämässään. Mutta onneksi siihen on vielä hieman aikaa.

Juuri tänään, tässä ja nyt – hän saa olla minun sylikirppuni.